Tulihan se koronan mokoma meillekin ja pisti pakan ihan sekaisin. Ensimmäisenä sairastui juniori, sitten me muut. Onneksi sen vierailu oli nopea. Palkkioksi saimme täitä. Mitähän vielä?

Halusin kirjoittaa koko koronapostauksen yhteen ja samaan päiväkirjamaiseen julkaisuun, mutta olin liian väsynyt siihen. Vasta nyt muutaman viikon jälkeen alkaa olo taas olla melko normaali.

Meidän korona meni ohitse äärimmäisen kivuttomasti. Vain perheen juniori oli kipeä, kuumetta oli reippaasti ja särkylääkettä piti laskea ettei menny vuorokausiannokset ylitse. Koitin tehdä töitä sen minkä pystyin, mutta enimmäkseen köllöttelin pojan vieressä sohvalla. Onneksi oli Netflix viihdyttämässä.

Kulkutauti koronan selätettyämme paluu arkeen oli odotettua. Viisi päivää kotona ei kuulosta paljolta, mutta yllättävän hankalaa se on ilman oireita. Me pelattiin vielä vähän varmanpäälle ja vitkutettiin meidän omaehtoinen eristyksemme kahdeksaan vuorokauteen. Viimeiset kaksi päivää olivat jo aika tuskaisia niin meille vanhemmille kuin jälkikasvulle.

Palkkioksi paluusta arkeen toi poika meille koulusta mukanaan täitä. Niitä on nyt viimeinen viikonloppu häädetty shampoolla ja kammalla. Sainpahan loistavan syyn aloittaa kevätsiivouksen vähän aikaisemmin kuin aiempina vuosina. Nyt on pesty sohvanpäällisistä lähtien aivan kaikki.

Kyllä huomaa, että äitiys kasvattaa toleranssia kaikkea mahdollista kohtaan. Aiemmin olisin kiljunut kauhusta ajatellessani päätäitä, mutta nyt niidenkin häätäminen tukkaa kampaamalla tuntuu vain yhdeltä arjen rutiinilta lisää. Aikamoisia aikoja sitä tosiaan eletään.

Alkaa vaan huolestuttamaan, että mihin tämä meidän universumimme yrittää meitä valmistaa lahjoittamalla kasan kaikenmoisia vitsauksia. Puhumattakaan maailman tilanteesta noin yleisemmällä tasolla. Noh, se on ihan toinen blogipostaus se.

Tämän julkaisun tarkoitus oli olla ikään kuin anteeksipyyntö sille, että en ehtinyt viikonloppuna kirjoittaa mitään järkevää. Olin liian kiireinen pyykinpesussa ja täiden häädössä 😅