Ylikehittynyttä menettämisen pelkoa lapsuuden traumoista vai persoonallisuustyyppiin kuuluvaa yleisanalysointia?

Kerroin ystävälleni unen, jossa perhetuttumme tuli yllättäen vaatimaan lastani itselleen. Ystäväni sanoi minulla olevan ylikehittynyt menettämisen pelko. Keskustelumme meni nopeasti aiheesta toiseen, mutta tyypilliseen tapaani jäin vatvomaan tätä asiaa, koska se voi hyvin pitää paikkansa tai sitten johtua vain INTJ persoonallisuustyyppiini kuuluvasta äärimmäisestä varautumisen tarpeesta, joka tuntuu olevan todella vieras konsepti kaikille muille maapallollamme eläville ihmisille paitsi persoonallisuustyypilleni.

Tiedostan olevani se ihminen joka varustautuu tai pikemminkin varautuu kaikkeen mahdolliseen maan ja taivaan väliltä, jopa mahdolliseen ydinlaskeumaan tai seuraavaan suurtulvaan puhumattakaan tällä hetkellä maapalloa kiertävistä kulkutaudeista, kuten korona.

Olen aina ollut tällainen: ylianalysoiva, yliajatteleva, äärimmäinen varautuja. Se on osa persoonallisuuttani sellaisena kuin itse itseäni tunnen ja miten muistan millainen olen aina ollut. Tietenkään kukaan ei voi muistaa ihan pikkulapsiaikoja ja omaa persoonallisuuden kehittymistään sieltä teini-ikään. Siksi varmaan serkkuni kädessä lukee: I will keep you wild, kun taas minä sain käteeni tekstin: I will keep you safe. Ehkä nämä kertovat meistä kahdesta kaiken mitä pitää kertoa.

Mutta mennään takaisin ystäväni kommenttiin, että menettämisen pelkoni on överiä. Jos se johtuu persoonasta joka varautuu jopa siihen, että joku voi viedä lapseni, niin silloin asialle ei ehkä kovin paljon ole tehtävissä. Jos se taas johtuu siitä, että oikeasti pelkään (jopa liiallisesti) menettäväni ihmisiä ja asioita ympäriltäni, niin asiaa varmaan pystyy työstämään.

Tunnistan kyllä itsessäni keski-iän mukanaan tuoman menettämisen tunteen ja huolen, että en ehkä ehdikään tehdä niitä kaikkia asioita mitä haluan vielä tehdä. Luulen, että se on tämä ikä, kun alkaa vihdoin todella ymmärtää ettei aikaa ole rajattomasti. Siksi sitä kai kutsutaan ikäkriisiksi 😉 ja siksi se varmaan tulee tiettyyn aikaan meille kaikille.

Oma tulkintani tilanteesta ja käydystä keskustelusta on seuraava: Vasta nyt, päästyäni kunnioitettavaan keski-ikään, hahmotan ajan olevan rajallista ja ymmärrän etten ole täällä ikuisesti. Siksi alitajuntani prosessoi irtipäästämistä, jotta kun se oikea hetki lopulta koittaa (toivottavasti pitkän ajan päästä) ei luopuminen ole niin raskasta.

Voi siis hyvinkin olla niin, että uneni oli mikä oli, ihan vain uni muiden joukossa, mutta silti sillä on suurempi merkitys mun oman henkisen kasvuni kannalta. En koskaan saa itsestäni pois sitä varautujaa, sitä joka pitää sinutkin turvassa vaikka väkisin, mutta pystyn opettamaan itselleni ymmärrystä ja armollisuutta ajatuksiani kohtaan.